14 luku

Jobin puheen jatkoa: Lyhyt on ihmisen elämä, ja kuolemaan loppuu kaikki; jos olisi jotakin toivoa tuonelassa, niin jaksaisi kestää elämän vaivat, mutta tuonela on täydellisen toivottomuuden paikka, jossa ihminen on yksin oman kipunsa ja surunsa kanssa.

1. Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,

1. Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

1. IHminen waimost syndynyt elä wähän aica ja on täynäns lewottomutta:

2. kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.

2. Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

2. Caswa nijncuin cuckainen ja lange pakene nijncuin warjo ja ei pysy.

3. Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!

3. Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

3. Ja sencaltaisen päällä sinä awat silmäs ja wedät minun cansas oikeuden eteen.

4. Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.

4. Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

4. Cuca löytä puhtan nijden seas cusa ei puhdast ole?

5. Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.

5. Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

5. Hänelle on määrätty aica hänen Cuucautens lucu on sinun tykönäs sinä olet määrän asettanut hänen eteens jota ei hän taida käydä ylidze.

6. Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.

6. Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

6. Luowu hänestä että hän sais lewätä nijncauwan cuin hänen aicans tule jota hän odotta nijncuin palcollinen.

7. Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.

7. Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

7. Puulla on toiwo ehkä se hacataisin että se udistetan ja sen wesat caswawat jällens:

8. Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,

8. Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

8. Ehkä sen juuret wanhenewat maasa ja cando mätäne mullas:

9. niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.

9. Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

9. Cuitengin wiherjöidze hän jällens weden märkydest ja caswa nijncuin hän istutettu olis.

10. Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?

10. Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

10. Mutta cusa ihminen on cosca hän cuollut huckunut ja pois on?

11. Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;

11. Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

11. Nijncuin wesi juoxe meres ja oja wuota ja cuiwettu:

12. niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.

12. Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

12. Nijn on ihminen cosca hän maahan pannan ei hän nouse eikä herä nijncauwan cuin taiwas pysy eikä herä unestans.

13. Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua!

13. O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua.

13. Joscas minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun nijncauwan cuin wihas menis pois ja asetaisit minulle määrän muistaxes minua:

14. Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.

14. Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

14. Luuletcos cuollen ihmisen tulewan eläwäxi jällens? minä odotan jocapäiwä nijncauwan cuin minä sodin sijhenasti että minun muutten tule.

15. Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.

15. Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

15. Ettäs cudzuisit minua ja minä wastaisin sinua ja ettes hyljäis käsialas:

16. Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;

16. Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

16. Sillä sinä olet jo lukenut caicki minun askeleni mutta älä ajattele minun pahoja tecojani.

17. rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.

17. Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

17. Minun ricoxeni olet sinä lukinnut kimpuun ja pannut cocon minun wäärydeni.

18. Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,

18. Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

18. Wuori caatu ja cato ja waha sijrty siastans.

19. vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.

19. Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

19. Wesi culutta kiwet ja wirta wie maan pois.

20. Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.

20. Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

20. Waan ihmisen toiwo on cadonnut: sillä sinä sysät hänen ylesalaisin nijn että hän cato. Sinä muutat hänen menons ja annat hänen mennä.

21. Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan — ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi — ei hän heitä huomaa.

21. Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

21. Owatco hänen lapsens cunnias sitä ei hän tiedä taicka owatco he ylöncadzes sitä ei hän ymmärrä.

22. Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen.

22. Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.

22. Nijncauwan cuin hän canda liha täyty hänen olla waiwas ja nijncauwan cuin hänen sieluns on hänes täyty hänen murhetta kärsiä.