JOBIN KIRJA
19. Luku.
I. Job valittaa taas ystäväinsä tyhmää sulmimista. II. Kokee vaivainsa luettelemisella kehoittaa heitä kanssakärsivällisyyteen. III. Lohduttaa itsiänsä uskolla vapahtajansa päälle ja kuolleiden ylösnousemisen toivolla.
I. Mutta Job vastasi ja sanoi:
2. Kuinka kauvan te vaivaatte minun sieluani? ja runtelette minua sanoilla?
3. Te olette nyt kymmenen kertaa* pilkanneet minua; ja ette häpee minua niin vaivata.
4. Jos minä erehdyn, niin minä itselleni erehdyn.
5. Mutta te tosin nousette minua vastaan, ja soimaatte minun pilkkaani.
6. Niin tietäkäät nyt, että Jumala hukuttaa minun, ja on piirittänyt minun verkkoihinsa.
7. Katso, ehkä minä vielä väkivallan tähden huutaisin, niin ei kuitenkaan kuulla minua*: jos minä parkuisin, niin ei tässä ole oikeutta.
8. II. Hän on aidannut minun tieni, etten minä taida sitä käydä, ja pannut pimeyden minun poluilleni.
9. Hän on riisunut minun kunniani minulta, ja ottanut pois kruunun minun päästäni.
10. Hän on maahan kukistanut minun joka kulmalta, ja laskenut minun menemään; ja on reväissyt ylös minun toivoni niinkuin puun.
11. Hän on hirmuisesti vihastunut minun päälleni, ja pitää minun vihamiehenänsä.
12. Hänen sotajoukkonsa ovat kokoontuneet, ja asettaneet tiensä minua kohden, ja piirittäneet minun majani.
13. Hän on eroittanut minun veljeni kauvas minusta, ja minun tuttavani ovat minulle muukalaisiksi tulleet.
14. Minun lähimmäiseni piiloivat minua, ja minun ystäväni ovat unhottaneet minun.
15. Minun huonekuntalaiseni ja piikani pitävät minua vieraana, minä olen tuntemattomaksi tullut heidän silmäinsä edessä.
16. Minä huusin palveliaani, ja ei hän vastannut minua: minun täytyy rukoilla häntä omalla suullani.
17. Minun emäntäni vieroi minun henkeäni, ja minun täytyy palvella omia lapsiani.
18. Ja nuoretkin lapset* minun katsovat ylön: jos minä nousen, niin he puhuvat minua vastaan.
19. Kaikki uskolliset ystäväni kauhistuvat minua; ja joita minä rakastin, ovat kääntäneet itsensä minua vastaan.
20. Minun luuni tarttuivat minun nahkaani ja lihaani*, ja en minä taida nahallani peittää hampaitani.
21. Armahtakaat minun päälleni, armahtakaat minun päälleni, te minun ystäväni! sillä Jumalan käsi on minuun sattunut.
22. Miksi te vainootte minua niinkuin Jumalakin, ja ette taida minun lihastani ravittaa?
23. III. Jospa minun puheeni kirjoitettaisiin! jospa ne kirjaan pantaisiin, ja painettaisiin!
24. Raudalla* kaivettaisiin lyijy ijankaikkiseksi muistoksi kiveen.
25. Sillä minä tiedän minun Lunastajani elävän: ja hän on tästälähin maan päällä seisova.
26. Ja vaikka vihdoin minun nahkani ja tämä (ruumis) lakastuu, saan minä kuitenkin minun lihassani nähdä Jumalan.
27. Hänen minä olen minulleni näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä*, ja ei kenkään outo. Minun munaskuuni ovat kuluneet minun helmassani.
28. Tosin teidän pitäis sanoman: Miksi me vainoamme häntä? sillä tämän puheen perustus löytyy minun tykönäni.
29. Peljätkäät siis miekkaa, sillä viha on pahain töiden kostomiekka, että te tietäisitte kurituksen tulevan.