JOBIN KIRJA
17. Luku.
I. Edespäin lohduttaa Job itsiänsä vaivan ja pilkan alla vapahtajansa takauksella; II. Vanhurskasten edesvastaamisella; III. Hänen, niinkuin Jumalan lapsen, vaivansa loppumisella vihdoin kuolemassa.
I. Minun henkeni on heikko, minun päiväni ovat lyhetyt, ja hauta on käsissä.
2. En minä ketäkään pettänyt, ja kuitenkin minun silmäni täytyy olla murheessa.
3. Nyt siis taivuta sinus, ja ole itse minun takaukseni! kukas muu olis, joka minua takais?
4. Ymmärryksen olet sinä heidän sydämistänsä kätkenyt, sentähden et sinä korota heitä.
5. Hän kerskaa ystävillensä saaliistansa, mutta hänen lastensa silmät pitää vaipuman.
6. Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi heidän keskellensä.
7. Minun silmäni ovat pimenneet minun suruni tähden, ja kaikki minun jäseneni ovat niinkuin varjo.
8. II. Tästä hurskaat hämmästyvät, ja viattomat asettavat heitänsä ulkokullatuita vastaan.
9. Hurskas pysyy tiellänsä: ja jolla on puhtaat kädet, se pysyy vahvana.
10. III. Kääntäkäät siis teitänne kaikki ja tulkaat nyt: en minä kuitenkaan löydä yhtään taitavaa teidän seassanne.
11. Minun päiväni ovat kuluneet*: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,
12. Ja ovat yöstä päivän, ja valkeuden pimeydestä tehneet.
13. Ja ehkä minä kauvan odottaisin, niin on kuitenkin hauta minun huoneeni, ja minä olen vuoteeni pimeydessä tehnyt.
14. Mätänemisen minä kutsuin isäkseni, ja madot* äidikseni ja sisarekseni.
15. Kussa on nyt minun odottamiseni? ja kuka ottaa minun toivostani vaarin?
16. Hautaan se menee, ja makaa minun kanssani mullassa.