JOB
1115
noin minä: koskahan minä nou-
sen? ja sitte lueskelen, koska
ehtoo tullee: minä olen ravittu
kävellyksistä hamaan pimeyteen
asti.
5. Minun lihani on puetettu ma-
doilla ja maan tomulla; minun
nahkani on ahvettunut ja hyljä-
tyksi tullut.
6. Minun päiväni ovat lentäneet*
nopiammasti pois kuin syöstävä
ja kuluneet ilman viivytystä.
7. II. Muista, että minun elämäni
on tuuli*, ja minun silmäni ei
palaja hyvää näkemään.
8. Ja ei yksikään silmä, joka mi-
nun nyt näkee, pidä minua
enempi näkemän. Sinun silmäs
katsokoon minua, sitte minä hu-
kun.
9. Pilvi raukee ja menee pois:
niin myös se, joka menee alas
hautaan, ei nouse jälleen,
10. Eikä palaja jälleen huonee-
sensa, ei myös hänen siansa
häntä enää tunne.
11. Sentähden en minä estä
suutani; minä puhun henkeni ah-
taudessa, ja juttelen sieluni mur-
heessa.
12. III. Olenko minä meri eli va-
laskala, että sinä minun niin
kätket?
13. Kuin minä ajattelin: minun
vuoteeni lohduttaa minun, ja mi-
nun kehtoni saattaa minulle le-
von, koska minä itselleni puhun;
14. Niin sinä peljätät minua unil-
la, ja kauhistat minua näyillä,
15. Että minun sieluni sois itsen-
sä hirtetyksi, ja minun luuni
kuolleiksi.
16. Minä kauhistun, enkä pyydä
silleen elää: lakkaa minusta, sillä
minun päiväni ovat turhat.
17. Mikä on ihminen, ettäs hä-
nen suurena pidät, ja panet hä-
nen sydämees?
18. Sinä etsit häntä joka päivä,
ja koettelet häntä aina.
19. Miksi et minusta luovu, ja
päästä minua, siihen asti että
minä sylkeni nielisin?
20. Minä olen syntiä tehnyt; mitä
minun pitää sinulle tekemän, o
sinä ihmisten vartia? miksis mi-
nun teit sinulles loukkaukseksi ja
itselleni kuormaksi?
21. Ja miksi et minun pahaa te-
koani anna anteeksi ja ota pois
minun vääryyttäni? Sillä nyt pi-
tää minun makaaman mullassa:
ja jos minua aamulla etsit, niin
en minä enää ole.
