837
Job
Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi: Oi, jospa olisin, niinkuin
olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Ju-
mala minua varjeli, jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja
minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki! Jospa olisin niinkuin
kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä, jol-
loin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympä-
röivät, jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni
vuoti öljyvirtoja! Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin is-
tuimeni torille, niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, van-
hukset nousivat ja jäivät seisomaan, päämiehet lakkasivat puhumas-
ta ja panivat kätensä suulleen. Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän
kielensä tarttui suulakeen. Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylis-
ti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;
minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei autta-
jaa ollut. Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sy-
dämen minä saatoin riemuitsemaan. Vanhurskaudella minä vaatetin
itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.
Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka. Minä olin köyhien isä, ja
tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin. Minä särjin väärintekijän
leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa. Silloin ajattelin:
'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin
hiekka. Onhan juureni vedelle avoinna, ja kaste yöpyy minun oksil-
lani. Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'
He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.
Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni
heihin. He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niin-
kuin kevätkuurolle. Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat,
ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet. Jos suvait-
sin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kunin-
gas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa.
Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä mi-
nä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin. Ja mitäpä
hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruuten-
sa tarmon on vienyt puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa
