2047
Toinen makkabealaisten kirja
porttia vastaan käskien tuoda tulta ja sytyttää ovet, heittäytyi Ra-
sis, kun hän jo oli kaikilta tahoilta saarrettu, omaan miekkaansa.
Ylevämielisesti hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin joutua noiden
katalien käsiin ja alistua väkivaltaan, jota hänen jalo mielenlaatunsa
ei ansainnut. Mutta kun hän kiireessään ja kiihtymyksessään ei
saanut pistoa osumaan oikeaan kohtaan ja joukko jo tunkeutui
ovista sisään, niin hän juoksi rohkeasti muurille ja viskautui mie-
hekkäästi alas keskelle joukkoa. Kun tämä silloin nopeasti väistyi
syrjään ja syntyi välimaa, putosi hän keskelle tyhjää paikkaa. Mutta
ollen vielä hengissä ja kiihtyneenä vihasta hän nousi seisomaan, ja
vaikka veri virtaamalla virtasi hänestä ja hänen haavansa olivat
ammottavat, juoksi hän läpi joukon ja asettui seisomaan kallion
jyrkänteelle. Ja vaikka veri hänestä jo oli vuotanut aivan kuiviin,
hän repäisi ulos sisälmyksensä, tarttui niihin molemmin käsin ja
viskasi ne joukolle. Sitten hän huusi häntä, jonka vallassa elämä ja
henki ovat, antamaan ne hänelle kerran takaisin, ja päätti näin päi-
vänsä.
Kun Nikanor sai tietää, että Juudas ja hänen miehensä oleskelivat
Samarian alueella, päätti hän hyökätä heidän kimppuunsa lepopäi-
vänä, jolloin sen voi tehdä ilman vaaraa. Silloin sanoivat ne juuta-
laiset, jotka pakosta seurasivat häntä: "Älä millään muotoa surmaa
heitä niin julmasti ja raa'asti, vaan osoita kunnioitusta sille päivälle,
jonka Kaikkinäkevä on varustanut suuremmalla kunnialla kuin muut
päivät". Mutta tuo pääkonna kysyi, onko taivaassa sellainen valtias,
joka on määrännyt pitämään sapatinpäivää. Ja kun nämä empimät-
tä julistivat: "Kyllä on, elävä Herra itse, joka hallitsee taivaassa, hän
on käskenyt kunnioittamaan seitsemättä päivää", niin toinen sanoi:
"Ja minä olen valtias maan päällä, ja minä käsken tarttumaan
aseisiin ja panemaan täytäntöön sen, mitä kuningas vaatii". Hänen
ei kuitenkaan onnistunut täyttää katalaa aiettansa. Ja Nikanor, joka
röyhkeili kaikessa ylpeydessänsä, oli päättänyt pystyttää julkisen
muistomerkin saatuaan voiton Juudaasta ja hänen joukostansa.
Mutta Makkabilainen ei hetkeksikään luopunut siitä varmuudesta ja
lujasta toivosta, että hän saisi avun Herralta. Ja hän kehoitti mie-
