1185
Valitusvirret
suulakeen janon tähden. Lapsukaiset pyytävät leipää; ei ole, kuka
sitä heille taittaisi. Jotka herkkuja söivät, ne nääntyvät kaduilla. Joi-
ta punapurppuran päällä kanneltiin, ne tunkioita syleilevät. Tyttären,
minun kansani, syntivelka on Sodoman syntiä suurempi; Sodoma
hävitettiin yhtäkkiä kätten siellä riehumatta. Siionin ruhtinaat olivat
lunta puhtaammat, maitoa valkoisemmat, heidän ruumiinsa oli ko-
ralleja rusottavampi, heidän hahmonsa oli kuin safiiri. Nyt on hei-
dän muotonsa nokea mustempi, ei voi heitä tuntea kaduilla. Rypys-
sä on heillä nahka luitten päällä, se on kuivettunut kuin puu. Pa-
rempi oli miekan kaatamien kuin nälän kaatamien, jotka menehtyi-
vät, kuin lävitsepistetyt, pellon viljaa vailla. Armeliaat vaimot keitti-
vät omin käsin lapsiansa: ne tulivat heille ruuaksi tyttären, minun
kansani, sortuessa. Herra on pannut täytäntöön kiivautensa, vuo-
dattanut vihansa hehkun; hän on sytyttänyt Siioniin tulen, joka on
kuluttanut sen perustukset. Eivät olisi uskoneet maan kuninkaat, ei
maanpiirin asukkaista kenkään, että vihollinen ja vainomies hyökkää
sisään Jerusalemin porteista. Sen profeettain syntien tähden kävi
näin, sen pappien pahain tekojen tähden, niiden, jotka siellä olivat
vuodattaneet vanhurskaitten verta. He harhailivat sokeina kaduilla,
verellä tahrattuina, niin ettei voinut koskea heidän vaatteisiinsa.
Väistykää! Saastainen! huudettiin heistä. Väistykää, väistykää, älkää
koskeko! Paettuaankin he yhä harhailivat; pakanain seassa sanot-
tiin: Eivät he saa kauemmin asustaa täällä. Herran kasvot ovat ha-
jottaneet heidät, hän ei heihin enää katso. Papeista ei välitetty,
vanhimpia ei armahdettu. Vieläkin me, silmät rauenneina, turhaan
odotimme apua; tähystyspaikastamme me tähyilimme kansaa, josta
ei pelastusta tullut. Meidän askeleitamme vaanittiin, niin ettemme
voineet kulkea kaduillamme. Meidän loppumme lähestyi, päivämme
täyttyivät - niin, loppumme tuli. Meidän vainoojamme olivat nope-
ammat kuin kotkat taivaalla. Vuorilla he ajoivat meitä takaa, väijyi-
vät meitä erämaassa. Hän, meidän elämänhenkemme, Herran voi-
deltu, joutui vangiksi heidän kuoppiinsa, hän, josta me olimme sa-
noneet: hänen varjossaan me saamme elää pakanakansain seassa.
Iloitse ja riemuitse, tytär Edom, joka asut Uusin maassa! Mutta
