850
Job
len? Voitko kiinnittää kaislaköyden sen kuonoon ja väkäraudalla lä-
vistää siltä posken? Rukoileeko se sinua paljon, tahi puhutteleeko
se sinua lempeästi? Tekeekö se liiton sinun kanssasi, että saisit
sen olemaan orjanasi ainaisesti? Voitko leikkiä sillä niinkuin lintusel-
la tahi sitoa sen tyttöjesi pidellä? Hierovatko pyyntikunnat siitä
kauppaa, jakavatko sen kauppamiesten kesken? Voitko iskeä sen
nahan täyteen ahinkaita ja sen pään kala-ahraimia? Laskehan vain
kätesi sen päälle, niin muistat sen ottelun; et sitä toiste yritä! Kat-
so, siinä toivo pettää; jo sen näkemisestä sortuu maahan.
Ei ole niin rohkeata, joka sitä ärsyttäisi. Kuka sitten kestäisi minun
edessäni? Kuka on minulle ensin antanut jotakin, joka minun olisi
korvattava? Mitä kaiken taivaan alla on, se on minun. En saata olla
puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta.
Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen, kuka tunkeutua sen kaksinker-
taisten purimien väliin? Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven?
Sen hammasten ympärillä on kauhu. Sen ylpeytenä ovat uurteiset
selkäkilvet, kiinnitetyt lujalla sinetillä. Ne käyvät tarkoin toinen toi-
seensa, niin ettei ilma välitse pääse. Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysy-
vät kiinni erkanematta. Sen aivastus on kuin valon välähdys, sen
silmät ovat kuin aamuruskon silmäripset. Sen kidasta lähtee tu-
lisoihtuja, sinkoilee säkeniä. Sen sieraimista käy savu niinkuin kihi-
sevästä kattilasta ja kaislatulesta. Sen puhallus polttaa kuin tuliset
hiilet, ja sen suusta lähtee liekki. Sen kaulassa asuu voima, ja sen
edellä hyppii kauhistus. Sen pahkuraiset lihat ovat kiinteät, ovat
kuin valetut, järkkymättömät. Sen sydän on valettu kovaksi kuin ki-
vi, kovaksi valettu kuin alempi jauhinkivi. Kun se nousee, peljästyvät
sankarit, kauhusta he tyrmistyvät. Jos sen kimppuun käydään mie-
koin, ei miekka kestä, ei keihäs, ei heittoase eikä panssari. Sille on
rauta kuin oljenkorsi, vaski kuin lahopuu. Ei aja sitä pakoon nuoli,
jousen poika, akanoiksi muuttuvat sille linkokivet. Kuin oljenkorsi on
sille nuija, keihästen ryskeelle se nauraa. Sen vatsapuolessa on te-
rävät piikit, se kyntää mutaa leveälti kuin puimaäes. Se panee sy-
vyyden kiehumaan kuin padan, tekee meren voidekattilan kaltaisek-
si. Sen jäljessä polku loistaa, syvyydellä on kuin hopeahapset. Ei
