JOBIN KIRJA
30. Luku.
I. Job valittaa nykyistä ylönkatsottua tilaansa. II. Suurta surkeuttansa,
jolla hän luuli Jumalan kuolemaan asti häntä vaivaavan. III. Entisen
toivonsa odotuksen muutosta.
I. Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi
pannut minun laumani koirain sekaan;
2. Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3. Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken
turmeltuneet ja köyhtyneet,
4. Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat
heidän ruokansa:
5. He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niin kuin varasta.
6. He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7. Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat
itsensä,
8. Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan
päällä.
9. Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän
juttunansa olla.
Job.17:6. Hän on minun pannut sananlaskuksi kansain sekaan, ja ääniksi
heidän keskellensä.
Ps.69:12. Ja minä puin säkin ylleni, ja olin heille sananlaskuksi.
Val. v.3:14. Minä olen kaiken minun kansani nauru, ja heidän
jokapäiväinen virtensä.
Val. v.3:63. Katso, kuin he istuvat eli nousevat, niin he minusta virsiä
laulavat.
10. He kauhistuvat minua*, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee
sylkeä minun kasvoilleni.
